Myös vaikeat tunteet pitää tuntea
Haluatko tietää, millainen ratkaisukeskeinen valmennusprosessi käytännössä on? Tässä neljän blogipostauksen sarjassa kerron, millaisen kasvumatkan Kaarina aloitti valmennuksessani.
Edellisellä valmennuskerralla Kaarina asetti itselleen tavoitteeksi rytmittää omaa työpäiväänsä niin, että työ ei imisi kaikkea hänen energiaansa. Kaarina etsi myös keinoa irrottautua työstä työpäivän jälkeen ja itselleen sopivaa tapaa liikkua.
“Olen ollut lähes joka päivä töiden jälkeen ulkona”, Kaarina kertoi kolmannen valmennustapaamisemme aluksi. “Ja huomaan, että kun teen pihasta meidän silmäämme miellyttävää ja meidän elämäämme sopivaa, se ei tunnu pakolta vaan jotain mitä saan tehdä”, hän jatkoi. Kaarina oli huomannut, että hetket puutarhassa työpäivän jälkeen olivat irrottaneet ajatukset työasioista, tuoneet iltoihin sisältöä, kun ne eivät enää vilahtaneetkaan ohi sohvalla, ja toisaalta väsyttäneet hänen kehoaan terveellä tavalla. “On hyvä huomata, että tämä keho jaksaa vielä jotain fyysistäkin.”
Työpäivien suhteen oli myös tapahtunut edistystä. Ihan kaikkiin asioihin Kaarina ei voinut vaikuttaa. “Mutta kun vaikutan niihin mihin voin ja sellaisina päivinä kuin voin, kokonaistaakka ei kerry niin raskaaksi.” Tämä oli minusta hieno oivallus. Kaikkeen ei aina voi vaikuttaa, mutta moniin asioihin voi. Niiden erottaminen toisistaan ja sen muuttaminen, mikä on omissa käsissä, voi parantaa oloa paljon.
Kaarina alkoi nähdä väsymykseensä myös ihan uusia syitä. Hän oli vastikään menettänyt tärkeän ihmisen. Hän oli myös kantanut päävastuun hautajaisten järjestämisestä. Mutta olennaisin tuli vasta näiden jälkeen. “Olen kantanut huolta siitä, miten ympärillä olevat ihmiset selviävät surusta. Ja nyt olen huomannut, että en ole sen takia antanut itseni vielä surra kunnolla lainkaan. Se väsyttää.”
Kaarina oli jo oppinut kuuntelemaan omia tarpeitaan niin hyvin, että oli osannut sanoittaa tarvettaan myös miehelleen. “Hänelle tuli ihan yllätyksenä, että minullakin oli surua, koska en ollut näyttänyt sitä.”
“Viikonloppuna sanoin miehelleni, että tarvitsen nyt omaa aikaa suremiseen”, Kaarina kertoi. Hän oli viettänyt viikonlopun kotona kuten mieskin, mutta kummatkin olivat puuhailleet omiaan. “Se auttoi minua. Sain viimein surra asiaa rauhassa.”
Pohdimme sitä, että muut eivät voi tietää miltä meistä tuntuu, jos emme sano sitä ääneen. Kerroin Kaarinalle, että vaikeat tunteet tulevat helpommin kestettäviksi, kun pystyy sanoittamaan tunteitaan edes itselleen. Ja kun niistä kertoo toisille, toisten on helpompi tukea meitä.
Keskustelimme pitkään siitä, että Kaarina oli omaksunut monessa asiassa selviytymisstrategiakseen toisten auttamisen – ja hyvin usein hänen omalla kustannuksellaan, omat tarpeet pois työntäen
Kaarina oli huomannut, että myös suru lapsettomuudesta nosti edelleen aika ajoin päätään. “Se on vaikuttanut identiteettiini yllättävän paljon. Tunnen toisinaan vihaa entisiä kumppaneitani kohtaan, välillä inhoan itseäni, välillä taas kadehdin mieheni eksää, koska hän pystyi antamaan miehelleni lapsia, mutta ei itse tunnu aina arvostavan, mitä hänellä on.”
Kävimme läpi seurauksia, joita tukahdutetuista tunteista voi seurata. Kaarina löysi selityksen joillekin toimintatavoilleen ja vaikeille oloilleen. “Tämä on suru, jonka kanssa minun pitää elää koko elämäni. Mutta se on minun suruni, ja minulla on siihen oikeus. Ehkä sen kanssa eläminen muuttuu helpommaksi, jos tunnustan asian edes itselleni.”
Kaarina oli edelleen jatkanut jaksamisestaan huolehtimisesta työpäivien aikana ja puutarhanhoitoa tai muuta leppoisaa aktiviteettia työpäivän jälkeen. Hän oli jopa innostunut muutaman kerran käymään uimahallissa ja kuntosalilla miehensä kanssa. “Siitä on tullut meille sellainen kiva yhteinen juttu.” Koti tuntui edelleen omalta ja ihanalta, ja sitä oli nyt kivempi siivota.
“Vielä kun saisi syömiset parempaan kuntoon”, hän pohti.
“Mikä sinua on auttanut eniten jo nyt ratkaisemissasi asioissa?”, kysyin. “Se, että olen tajunnut, että valmiit, toisten tekemät mallit tai säännöt eivät välttämättä toimi minulle, vaikka kuinka yrittäisin runnoa niitä läpi. Olen aloittanut kymmeniä kertoa erilaisia dieettejä erilaisten valmennusten ja ohjelmien mukaan, mutta koskaan en ole jaksanut noudattaa niitä kovin pitkään. Ne eivät vain toimi minulle.”
“Miten voisit löytää sinunlaisesi terveellisen tavan syödä?”, kysyin.
“Ehkä voisin vähän tietoisemmin miettiä, mitä minun tekee oikeasti mieli. Vai olenko väsynyt vai nälkäinen. Ehkä voisin yrittää kuunnella, mitä kehoni sillä hetkellä tarvitsee”, Kaarina muotoili ajatustaan. “Tässä valmennuksessa minua on eniten auttanut sen oivaltaminen, että minun pitää miettiä, mikä toimii juuri minulle. Ehkä voisin soveltaa sitä syömiseenkin.”