Kun yksi oivallus muutti Kaarinan koko elämän

Haluatko tietää, millainen ratkaisukeskeinen valmennusprosessi käytännössä on? Tässä neljän blogipostauksen sarjassa kerron, millaisen kasvumatkan Kaarina aloitti valmennuksessani.

Viisikymppinen Kaarina tuli valmennukseeni monen mieltä painavan asian kanssa. Hänellä oli vaativa asiantuntijatyö, ja työpäivien jälkeen hän oli niin väsynyt, että jaksoi vain rojahtaa sohvalle. Painoa oli kertynyt turhan paljon, ja se aiheutti jo terveyshaittoja. Liikkuminen oli jäänyt jo kokonaan, ja Kaarina tuskaili, miten jaksaisi tehdä edes jotain terveytensä eteen. Kaarinan mieltä rasitti myös epäsiisti ja sotkuinen koti, jonka siivoamiseen energiaa ei riittänyt lainkaan. Lisää pahaa mieltä, häpeää ja syyllisyyttä aiheutti se, että sukulaisten kodit tuntuivat aina olevan moitteettomassa kunnossa.

Kaarina pelkäsi olevansa tilanteessa, jossa vuosien takainen uupumus olisi mahdollisesti tekemässä paluuta. Kaikki vaaran merkit olivat nähtävissä.

Aloitimme keskustelemalla Kaarinan rajoista. Hän kertoi, että työssään hänellä riittää empatiaa ja energiaa kaikille ja kaikelle. Sen vuoksi hänellä oli toisinaan ylipitkiä ja raskaita päiviä, paljon kokouksia ja vaikeita päätöksiä. Lounaan hän joutui usein syömään hätäisesti tietokoneen ääressä etäpalaverien välillä.

Esittämieni kysymysten myötä kävi kuitenkin ilmi, että Kaarinalla oli myös melko suuri vapaus järjestää työpäivänsä aikataulut parhaakseen katsomallaan tavalla. Hän oivalsi, että monesti hän paketoi työpäivänsä turhan täyteen itsessään syvällä asuvasta velvollisuudentunnosta. Kaarinalla oli uskomus, jonka mukaan hänen kuuluu venyä jopa oman hyvinvointinsa kustannuksella, jotta muut voivat voida paremmin.

Kaarina kertoi tuntevansa huonommuutta suhteessa toisiin naisiin, koska hänen kotonaan oli sotkuista, eikä voimia siivousurakan aloittamiseen ollut. Erityisesti tunne kohdistui Kaarinan miehen sukulaisnaisiin ja miehen ex-puolisoon. “Vertaan itseäni ja kotiani heihin. Heillä paikat ovat aina tip top, enkä pysty mitenkään kilpailemaan heidän siisteysstandardiensa kanssa.” Erityistä stressiä asia aiheutti aina, kun joku mainituista naisista oli tulossa käymään. 

“Miksi tämä alemmuudentunne kohdistuu erityisesti miehesi kautta elämääsi tulleisiin naisiin?”, kysyin. Kaarina pohti asiaa pitkään. Lopulta vastauksia alkoi löytyä. Hän koki, että hänen pitäisi yltää samaan, jotta riittäisi miehelleen – ja jotta miehen sukulaiset uskoisivat Kaarinan olevan riittävän hyvä. Ja koska miehellä oli lapsia eksänsä kanssa, mutta Kaarinalla puolestaan pitkä lapsettomuustausta, hän tunsi alemmuudentunnetta lasten äitiä kohtaan, ja se konkretisoitui esimerkiksi kotien vertailuna.

“Mitä mieltä miehesi on kotinne siisteydestä?”, kysyin. Selvisi, että puolisolle asia ei ollut ongelma. Hänelle tärkeämpää oli rento oleminen. “Kumman kanssa ajattelet, että puolisosi on onnellisempi, sinun vai eksänsä?”, jatkoin. “Minun kanssani, siitä on puhuttukin monta kertaa”, Kaarina sanoi. Nämä kysymykset avasivat kotiin liittyviä lukkoja, ja Kaarina alkoi löytää vastauksia jopa kysymättä.

“Minä olen enemmän tällainen boheemi, samoin miehenikin. Mitäpä jos tekisinkin kodista rohkeammin meidän näköisemme, enkä katsoisi mallia kenestäkään. Tekisin tästä sellaisen, missä juuri me viihdymme? Jospa en edes ajattelisi, että siivoan, vaan että teen itseni näköistä kotia?”, hän tuumi.